Maybe the diamonds are not for everyone

Tänään on se päivä kun ollaan oltu Kallen kanssa kavioliitossa 9 vuotta. Aika on kulunut siivillä enkä vieläkään sisäistä, että meistä molemmista on tullut vanhoja. Enään ei ole Nora 10v ja Kalle 6v vaan Nora 19v ja Kalle 15v. Nuori tyttö sai tasan yhdeksän vuotta sitten hakatun ja hullunleiman saaneen entisen ravurin omakseen ja tässä ollaan. Kukaan ei sillon uskonut että meistä koskaan tulisi yhtään mitään mutta palaataanpa ihan alkuun.

" Joku kaunis päivä toi hevonen tappaa ton tytön"

" Teistä ei koskaan tule mitään"

Pieni tyttö ei tajunnut miten paljon hevonen tuo mukanaan. Iloa, surua, vastuuta ja ennenkaikkea miten paljon vaivaa pitää nähdä ennenkuin hevosen saa luottamaan itseensä. Siitä pitää saada ystävä. Se ei ymmärrä mitä haluat ennenkuin opit kertomaan sen tavalla jonka pystyy ymmärtämään ja sisäistämään. Tuntihepat ovat turtuneet pikkutyttöjen kiusaamiseen mutta Kalle oli jotain aivan muuta. Herkkä, impulsiivinen mutta pitkän työstämisen jälkeen äärimmäinen halukas tekemään ihmisen kanssa töitä. Menneisyydestä huolimattakin.

Lukuisat kerrat tulin kotiin itkien kun mikään ei suju ja tuntuu kuin Kalle olisi ollut kuuro kaikille avuille. Ratsastamisesta rupesi tulemaan vaarallista kun ainoa vaihde mikä löytyi oli karkuun ja kovaa. Kipeä hoitamaton suu oli osasyy ja ennenkaikkea äärimmäisen kova kilpailuvietti. Rupesin pelkäämään omaa hevostani. 

Kaikki kuitenkin loksahti paikoilleen. Rupesimme luottamaan toisiimme ja ryhdyimme kasvamaan yhdessä. Ratsastaminen rupesi sujumaan ja opimme nopeasti uutta. Ilmeeseen syttyi se tuttu pilke, joka on siellä ollut nyt jo monta vuotta. Lähdimme kohti uusia haasteita. Ensimmäiset estekisat, ensimmäinen ruusuke, ensimmäinen maastolenkki ilman ryöstämisen pelkoa ja ensimmäinen kerta kun tutuksi tullut hörähdys kuului portilta. Se pirulainen onnistui sittenkin viemään paikan sydämmestäni.

Monesti on tullut mietittyä miten juuri tämä hakattu ravurinraato päätyi meille ja miten siitä tuli elämäni hevonen. Osasyynä on varmasti se ylempänä mainittu yhteenkasvaminen. Olen päässyt Kallen kanssa ripille ja nyt viimeisinpänä ylioppilaaksi. Meidän porukkaa koeteltiin kovasti kun isäni kuoli neljä vuotta sitten. Niin tyhmältä kun se kuullostaakin juuri tuo karvakorva auttoi mua selviämään ja jatkamaan eteenpäin. Ilman sitä olisin jäänyt sänkyyn makaamaan.

Nyt yhdeksän vuotta myöhemmin mitä muuta on jäänyt käteen kuin 51 ruusuketta, 6 pokaalia ja 4 mitallia? Ne kaikista parhaimmat muistot. Antaa tätejen tuijottaa kisoissa ja hevostalli.netin haukkua, koska ne ei tiedä puoliakaan. Niille Kalle on vaan se rasittava ravuri joka menee nelitahtista laukkaa kisoissa vieden ruusukkeet muilta. Mulle se on ystävä ja tukipilari. Sille mä kuiskin kaikki murheeni ja se kiltisti kuuntelee ja painaa päätä syliin.

In the morning when I wake up
You're the first thing that I think of
I can make it through anything
Knowing that I've got you.
In the morning when I wake up
Nothing else can take the place of you
And I know this sounds crazy, but

I don't know where this is
I don't know what I'm in
I can't see down the road
But it don't matter long as I got you

Kiitos menneistä vuosista ja mä toivon, että edessä on vielä yhtä monta ♥

ps. kisapostausta huomenna