Seuraeste ÄSeRa 6.8

Meidän kisatauko päättyi tiistaina Polleparkissa olevien seurakisojen merkeissä. Mua instagrammissa seuraavat tietääkin jo ettei ollut turha reissu ollenkaan. Kotiin tuomisina tuli molemmista luokista siniset ruusukkeet.

Vedin kopin ihan itse kisapaikalle ja oltiin hyvissä ajoin. Ehdittiin katsomaan tuttujen suorituksia ja varustamaan hevonen kaikessa rauhassa. Oli kiva kun ihmiset tulivat juttelemaan ja kyselemään Kallesta. Saatiin taas paljon spontaaneja kehuja, jotka tuntuvat aina yhtä hyvälle.

80cm alkuperäisenä suunnitelmana ei ollut ratsastaa aikaa uusinnassa, joka näkyy pieninä kordinaatio ongelmina portin jälkeen. Kalle oli kuitenkin niin hyvin avuilla, joten päätin tehdä hieman pienemmän tien. Jos ulkopohje olisi ollut paremmin kiinni niin kaarteesta ois tullut paljon sujuvampi. Kisatauko näkyy myös hurjasti laukan laadussa, mutta koittakaa kestää.

Toisena luokkana mentiin 90cm, jossa oli arvosteluna A.2.0. Keskityin ratsastamaan siistin ja sujuvan radan 80cm sähellyksen jälkeen. Mielestäni meno oli paljon paremman näköistä jo vai mitä mieltä olette? Tästäkin luokasta tuli 2.sija.

Kisoista jäi kokonaisuudessaan hyvä mieli. Kalle oli oma onnellinen itsensä, kunhan kuski taas muistaisi miten ratsastetaan. Onneksi kausi ei ole vielä lopussa eli lisää ratoja vaan alle niin eiköhän tämä tästä lähe :)

Ei tollasii löydä ku päästä sateenkaaren

Niin se aika rientää ja on taas yksi yhteinen vuosi kavioliittoa takana. Nyt mittariin ei tullut mikä tahansa vuosi, vaan kymmenes yhteinen vuosi. Ihan hullua miten aika kuluu. Kaikki kaverini ovat niin tottuneet, että Kalle on minulla. Kyllä sitä aina itse säikähtää kun ajattelee tarkemmin miten nopeasti aika juokseekaan.

Kymmenen vuotta sitten kukaan ei uskonut meihin. Silloinen ratsastuksenopettajani haukkui äitiäni kauhuissaan kun hankki nuorelle tytölle ensimmäiseksi hevoseksi ravurin. Ensimmäisellä tallipaikallamme eräs ratsuttaja totesi kylmän viileästi " tuo hevonen vielä tappaa ton tytön ennemmin tai myöhemmin." Kukaan ei tukenut, seläntakana puhuttiin pahaa, mutta voi kuinka onnelinen olinkaan. Jälikäteen ajateltuna äitini oli todella vastuuton, mutta onneksi joidenkin tarinoiden kuuluu päättyä onnellisesti.

Nyt kymmenen vuotta myöhemmin en voi olla kuin ylpeä siitä mitä olen saanut aikaan. Teurasvalmiista hevosesta on kuoriutunut mitä mahtavin harrasteratsu, mitä moni ammattivalmentaja on kehunut. En olisi osannut kuvitella koulustarttejen olevan mahdollisia, en alueluokkien esteillä enkä varsinkaan kentän starttaamisen. Me näytettiin kaikille yhdessä. Onnistuin tekemään Kallesta hevosen, joka tekee nöyrästi töitä oman kapasiteettinsa rajoilla. Se ei välitä kuka on selässä, vaan tekee aina parhaansa päivästä riippumatta.

 Välillä on ollut rankkaakin. Olen koko nuoruuteni omistanut hevosen ja siinä on ollut kiinni. Kaverini ovat tehneet spontaaneja reissuja ympäri suomea, mutta minä ole jäänyt kotiin Kallen takia. Jälkikäteen ajateltuna en ole katkera vaan päinvastoin. Näin pitkä aika hevosen omistajana on antanut enemmän kuin ottanut. Vastuunottaminen, nöyryys ja asioiden tärkeysjärjestykseen laittaminen on kehittynyt huimasti. Ilman Kallea näin ei olisi tapahtunut. Nykyään ei ole edes vaikeaa järjestää aikaa hevosen lisäksi töille, kavereille, koiralle, treenaamiselle ja poikaystävälle. :D

Moni on kyseenalaistanut sitä etteikö olisi järkevämpää vaihtaa pikkuhiljaa kapasiteetikkaampaan hevoseen. En kiellä etteikö välillä harmita kun kaverit pääsevät kehittymään eteenpäin vaihtamalla parempia hevosia alle, mutta minä en siihen pysty. Kalle ei ole pelkästään harrastusväline vaan ystävä. Sen ystävyyden takia olen valmis lykkäämään omaa kehitystäni. Tähän mennessä päivääkään en ole sitä päätöstä katunut. :)

Aikaisempia vuosipäiväpostauksia

Maybe the diamonds are not for everyone
I got to know that this thing is real

 Huomenna suunnataan iltakisoihin Polleparkkiin, joten siitä postausta luvassa ajallaan.