Hieman erilainen heppailupäivä

Tänään meidän päiväohjelmaan tuli suurehko muutos kun valjastin Kallen kärryjen eteen ja suunnattiin kohti koko perheen talvitapahtumaa. Työharjoitteluni kautta meitä kysyttiin kyydittämään lapsia kärryissä ja kyllähän entiseltä ravurilta ne hommat hoituivat. Aamulla lähdimme kärrytellen matkaan ja koko reissuun meni nelisen tuntia.

Kalle käyttäytyi oikein mallikkaasti ja nautti saamastaan huomiosta. Päivän aikana taisime kyydittää noin 150 lasta, joka on melkoinen määrä. Kovasti saimme kiitosta ja kehuja, joten eiköhän meitä nähdä tulevaisuudessakin vierailemassa tapahtumissa.  En nää sille mitään estettä, etteikö Kalle saisi tehdä vielä hommia mihin se on oikeasti luotu ja kärryjen vetäminen on tosi hyvää vaihtelua treeniin.

Illalla kävin vielä moikkaamassa Vikkeä pitkästä aikaa.  Mentiin peruskoulua kentän ollessa aika jäinen. Vieressä olevalla raviradalla pääsi onneksi laukkaamaan kunnolla eteen ja näin saatiin lapojen jumit aukeamaan edes vähän. Laukkaamisen jälkeen motivaatio työntekoa kohden parani kummasti ja sieltä löytyi taas monta tosi hyvää pätkää. Ponivauva oli jälleen oma toimiva itsensä ja vähän oli puhetta, jos jotkut koulukisat sillä menisin. Jää nähtäväksi. Kallen kanssa kisakausi starttaa seuraesteillä lauantaina, jossa hyppäämme vain 80cm. Näin järkeväksi hypätä pelkän pienen luokan hyppytauon takia. 

Kun oma ratsastus junnaa paikallaan.

Taas on se aika vuodesta kun oma ratsastus junnaa paikallaan. Tuntuu ettei mikään toimi ja etten osaa mitään. Maneesittomalla tallilla ainakin meillä talvi on turhautumisen suurinta aikaa, joten ajattelin kirjoittaa mielipidepostauksen aiheesta.  Onko lukijoissa sielunkumppaneita?

Mielestäni ratsastajan tärkein ominaisuus on nöyryys. Pitää olla tarpeeksi nöyrä pyytämään apua itseään kokeneemmalta.  Lajina hevosurheilu on siitä ärsyttävä, ettei koskaan voi osata kaikkea. Aina löytyy joku joka tietää tai osaa enemmän. Itselleni oli alkuaikoina hankalaa nöyrtyä ja pyytää apua, mutta nykyään ilman muutaman ihmisen apua harrastuksesta ei tulisi yhtään mitään!  Säännöllisin väliajoin pyydän jonkun osaavamman läpiratsastamaan Kallen, että saan tietooni ollaanko menty eteenpäin. Vieras ihminen löytää helpommin mahdolliset vinoudet ja heikot kohdat kuin itse löydän päivittäisessä menossa. Ongelmien tullessa esiin niitä on helpompi lähteä korjaamaan.

Toinen hyvä konsti kehittyä on tietenkin aktiivinen valmentautuminen. Hevosen ollessa pienellä maalaistallilla, jossa ei valmentajia automaattisesti käy se vaatii paljon panostusta ja pääomaa. Aina pitää kuljettaa hevonen toiselle tallille treeniin. Itse en omaa koppia omista, joten sekin tuo aina oman vaivansa vuokrata koppia lainaan. Trailerin vetäminen on talvikeleillä oma hommansa, joten usein meillä valmentautuminen painottuu lumettomalle ajalle. En vain uskalla vetää traikkua talvella vaikka vetokalusto onkin hyvä ja kunnossa. Kovasti olen pähkäillyt löytyisikö meille kotivalmentajaa, joka suostuisi tulemaan yhden ratsukon takia valmentamaan. Tähän mennessä sellaista sopivaa ei ole löytynyt, mutta etsinnät jatkukoon. Ehkä tyydyn vaan maastoilemaan talvet ja treenaaminen alkaa heti lumien lähdettyä. ;)

Meidän arkista ratsastusta haittaa myös se kylmä fakta, että Kalle on liian pieni minulle. Kun omistaa pituutta 180cm ja suurin osa niistä on jalkaa, meinaa  reilu 150cm poni jäädä pieneksi.  Tämä on vain asia, joka tulee hyväksyä, koska Kalle on ansainnut olla loppuelämänsä samassa ja pysyvässä kodissa. En onneksi ole niin pitkä, ettei pituuteni haittaisi muussa kuin pohkeen läpisaamisessa. Huomaan vaan itse ongelman kun pääsen ratsastamaan isommilla hevosilla. Se on aika hieno tunne kun jalan välissä on lihaa eikä ilmaa! Mutta näillä mennään niin kauan kun otus pysyy terveenä ja iloisena. Pakko oli vaa kirjoittaa turhautumista auki ilman sen suurempaa ajatuksenjuoksua. Loppuun video, jossa kävin hyppyyttämässä Danskia. Pitäisi kuulemma hypätä useamminkin. Hui.